Aurinko paistoi viileänä talvipäivänä Kuusamolaisen maatilan yllä. Taivas oli pilvetön, pakkasta siis riitti, kun Unto Elanto oli kolaamassa lumia kotitalonsa pihalta. Paksu vaatetus ja reipas kolaus riitti pitämään kylmän loitommalla. Unto oli keski-ikäinen, suomalainen mies, joka asusti vanhempiensa vanhalla karjatilalla. Häntä ei kuitenkaan vanhempiensa kuoltua kiinnostanut “lypsää lehmiä joka samperin aamu”, kuten hän itse tapasi sanoa. Hän työskenteli kaupungissa putkifirmassa.
Kauempaa kuului auton voimistuva ääni. Untolla harvoin oli vieraita, sillä hänen lähin sukulaisensa, veli Eero oli kuollut hiljattain. Unto kuitenkin tunnisti pihaan ajaneen auton Eeron tyttären, Marian autoksi. Maria oli nuori, viehättävä ja naimisissa. Hän astui ulos autostaan. “Unto, herranjestas!” hän kiljaisi. Unto tervehti takaisin. Maria kuitenkin lisäsi pian “Sinähän olet kuollut! Hautajaisetkin pidettiin!” Unto ei tiennyt mitä sanoisi, joten Maria jatkoi “Minä tulin katsomaan perintöäni, sinä testamenttasit tämän minulle.” Molemmat olivat yhtä yllättyneitä. Unto sai viimein jotain sanotuksi: “Vielä minussa veri virtaa, tyttöpieni. Ja tämä on muuten vielä minun taloni.” Marian ilme oli vieläkin mykistynyt. Unto siis jatkoi “Mennäänpäs sisälle kahville.”
Unton talo oli iso yhdelle hengelle asutettavaksi, mutta suuri uuni lämmitti koko taloa kylminä aikoina. Unto opasti Marian olohuoneeseen ja meni pistämään kahvin lämpiämään. Olohuoneeseen hän tuli kantaen paria kuumaa kupposta. “Mistäs tässä nyt oikein on kyse?” hän kysyi. “Sinä kuolit Unto-setä, auto-onnettomuudessa. Me oltiin tunnistamassa sinun ruumistasikin. Myöhemmin perintö jaettiin ja minä sain koko omaisuutesi.” Maria sanoi. “Vai niin…” Unto sanoi ja alkoi miettiä asiaa.
Ajattelinpa kokeilla tämmöistä vähän pidempää juonellista novellia. Yritän jatkaa tätä huomenna, jolloin kuvaan tulee mukaan mm. sekainen joukko turisteja kameroineen.