Tässäpä outo kirja: Muurahaisten kapina (kirj. Bernard Werber). Nimi tuo minun mieleeni muutaman vuosikymmenen takaisen kauhuleffan, jossa jättimuurahaiset kauhistuttivat jenkkejä.
Oudommaksi kirja käy, kun lukee takakansitekstin. Sieltä paljastuupi, että muurahaiset alkavat murhaamaan hyönteismyrkkyjä kehittäneitä tieteilijöitä. Kirjassa paljastuu kuulemma myös syövän arvoitus.
Kaiken lisäksi kirja on myyty yhdellä eurolla sen jälkeen, kun se on poistettu Helsingin kirjastosta (eli kukaan ei lainannut sitä!)
Jotkut saattaisivat olla ihastuksissaan tällaisesta oudosta Ö-leffamaisesta asetelmasta, mutta minun odotukset olivat pohjamudissa, kun aloin lukemaan tätä kirjaa.
Yllätys oli aikamoinen, kun Muurahaisten kapina imaisi minut mukaansa melkein heti. Outo tämä kirja on silti, mutta hyvä ja outo.
Kirjassa on kaksi pääjuonta, joista toisessa seurataan järjestäytyneen muurahaisarmeijan matkaa ihmisten – tai kuten muurahaiset ihmisiä nimittävät: Sormien – majapaikalle. Tarkoituksena olisi tappaa kaikki Sormet. Niitähän on arvion mukaan korkeintaan 20.
Muurahaisten ristiretkeä kuvataan preesenssissä, mikä on aika erikoinen kerrontatapa, mutta se toimii – eläväthän muurahaiset ns. hetkessä, kuten kirjassa mainitaan.
Toinen pääjuoni seuraa etsivä Jacques Mélièsiä ja toimittaja Laetitia Welssiä, kun he yrittävät selvittää salaperäisiä hyönteismyrkkykehittäjien murhia. Nämä osuudet on kirjoitettu imperfektissä.
Pääjuonten lisäksi kirjassa on lukuisia kappaleita, jotka on otettu kuvitteellisesta Edmond Wellsin Suhteellisen ja absoluuttisen tiedon ensyklopedian toisesta osasta. Niissä on lyhyitä tietoiskuja, joista osa on todennäköisesti jopa tosia. Tietoiskuissa kerrotaan mm. mielenkiintoisista historian tapahtumista, hyönteisten käyttäytymisestä sekä vähän abstraktimmista (ääks, miten “abstrakti” taipuu?) asioista.
Vaikka kirjan nimestä voisi päätellä, että tämä on kauhu- tai ainakin jännityskirja, ei se ihan sitä ole. Pikemminkin seikkailu- ja dekkarikirja, tai niiden parodia (mitä sanoisit ihmisen suorittamasta kirurgisesta leikkauksesta, jossa leikattavana on muurahainen, tai laitteesta, jonka avulla ihmiset ja muurahaiset voivat kommunikoida keskenään?).
Kirjassa on huonotkin puolensa. Välillä se menee turhankin mielikuvituksekkaaksi: esim. “syövän arvoitus” on juuri sitä Ö-luokan tasoa.
Joka tapauksessa Muurahaisten kapina oli ihastuttavan erilainen kirja. Suosittelen.
Abivuoden kunniaksi eilen järjestettiin jo lukuvuoden toinen kulttuurimatka. Jälleen Helsinkiin. Sijainti varmaan johtuu enemmän siitä, että oppilaat ja opettajat suosivat sitä, kuin siitä, että siellä sijaitsisi kaikki Suomen kulttuuri.
Ohjelma oli rakenteeltaan samantapainen kuin viime kerralla, joten siitä ei sen enempää. Illalla kuitenkin käytiin elokuvateatterissa teatterin sijaan ja Kultainen Kompassi oli elokuva.
Vaihtoehtoina olisi ollut pari kehuja saanutta elokuvaa, mutta jostain kumman älynvajauksesta päätettiin me kavereiden kesken mennä katsomaan tuota Kompassia, josta jo ennestään tiedettiin odottaa surkeaa tusinafantasiaa.
Elokuva kertoi tytöstä, joka saa käsiinsä kompassin, joka kertoo totuuden (ja idea oli yhtä tyhmä kuin miltä se kuulostaa) ja se apunaan hän lähtee etsimään kadonneita ystäviään. Juonessa oli paljon muitakin elementtejä, kuten salaperäinen Tomu, jota James Bond aka Lord Asriel aka Daniel Craig lähtee etsimään.
Eräs ystäväni on lukenut Kultainen Kompassi-kirjan, johon elokuva pohjautuu sekä muut sarjan kirjat (yhteensä kolme) ja hän sitten paljasti kuinka kehno se kirjakin oli. Elokuva oli jo saanut epäonnistumisen leimansa.
Keskinkertaisesta fantasiajärkäleestä (yli 500 sivua) tuli tietenkin sitäkin huonompi elokuva (2 tuntia), sehän on kuin luonnonlaki. Monet juonielementit (tai oikeastaan kaikki) oltiin yritetty elokuvaan tunkea ja aikamoinen sekasotku siitä tulikin, kiitos hölmön käsikirjoituksen. Juoni vilisteli aukkoja niin paljon, että minä ja kaverini saimme jatkaa niistä keskustelua tänään eilisenkin jälkeen.
Hyvä ohjaus olisi saattanut pelastaa Kompassin juustoisen käsikirjoituksen, mutta arvaapas mitä. Aivan, ei se niin tehnyt. Tunnetut ja kokeneetkin näyttelijät saatiin vaikuttamaan tusinanäyttelijöiltä.
Päähenkilö oli suurin näyttelijäpettymys. Hahmosta yritettiin ilmeisesti tehdä itsenäistä ja itsepäistä, mutta nokkelaa pikkutyttöä, mutta aikaiseksi saatiinkin hemmoteltu “emmä halua”-tyttö, josta ei puhkunut ollenkaan sitä asennetta, jota siitä olisi pitänyt.
Elokuvan lopussa tehtiin yksi selvimmistä mokista. Kaksi suurta tapahtumaa olivat tässä elokuvassa vaihtaneet ajallisesti paikkaa kirjaan verrattuna, mutta juonta ei oltu muutettu uusien olosuhteiden mukaiseksi ja lopussa olikin sitten niitä selvimpiä epäloogisuuksia, mitä leffasta löytyi.
Kehut voi antaa sympaattisen näköisille animoiduille eläimille, jotka liikkuivatkin ihan sulavasti. Koko budjetti taisikin mennä silmänkarkkiin.
Pisteytetään nyt tämä elokuva vielä: Asteikolla 1-5 se saa minulta 1,5. Kaikkine puutteineenkin se oli ihan viihdyttävää katsottavaa, vaikkei siitä jäänyt lopussa muuta käteen kuin huokauksia ja iso läjä kysymyksiä (niistä juoniaukoista ja epäloogisuuksista). Viihdyttävyys ei ole kuitenkaan puolta pistettä isompi ansio, jos niinkään iso.
Kultainen Kompassi joutaa eksyksiin.
Tässäpä tämmöinen puolivillainen arvostelu Nightwishin uusimmasta albumista, Dark Passion Playstä:
En ole koskaan ollut mikään nightwish-fani, pääasiassa Tarja Turusen takia. Mielenkiintoni kuitekin heräsi, kun kuulin, että Turunen on saanut kenkää ja tilalle tulee uusi laulaja. Ensimmäinen sinkku, Eva, ei kuitenkaan vakuuttanut. Hieno kappalehan se oli, mutta tulisiko koko levy olemaan samantapaista rauhallista metallia? Epäilyni osoittautuivat turhaksi, kun pääsin kuuntelemaan Dark Passion Playtä.
Edellisiin nightwish-albumeihin verrattuna DPP on vauhdikkaampi ja mahtipontisempi suurine kuoroineen ja orkestereineen, sekä aggressiivisimpine sävelmineen. Minun kaltaiseni Power Metal-fani vain ilahtuu tällaisesta muutoksesta.
DPP on onnistunut kokonaisuus. Se ei kompastele pahimpiin kliseisiin ja levystä ja löytyy vaihteluakin: On nopeita kappaleita, hitaita kappaleita, instrumentaalisia kappaleita jne. Myös taitava ja omaperäisen äänen omaava Marco Hietala pääsee tällä kertaa normaalia enemmän ääneen.
Osa albumin kappaleista on niinsanotusti kaupallisia tai helposti lähestyttäviä, kuten levyn sinkut, Eva, Amaranth ja Bye Bye Beautiful. Niissä ei ole juurikaan mitään pahaa, mutta levyltä löytyy myös hiukan “haastavampia” kappaleita, jotka vaativat vähän “tutustumista” ennen kuin niistä voi todella nauttia. Tämä on ihan hyvä ratkaisu, jonka avulla voi miellyttää sekä “populäärimusiikin kuluttajia”, että vannoutuneempia metallifaneja.
Sitten on vielä albumin kenties suurin epäilyksen aihe, eli uusi laulaja, Anette Olzon. Täytyy todeta, että hän on yksi parhaista metallimusiikin naislaulajista (joita tosin ei ole paljon…) tällä hetkellä ja hänen neutraalimman äänen luulisi miellyttävän suurempaa joukkoa ihmisiä kuin Turusen korkeat hoilotukset, joissa oli tosin omat puolensa. Kappaleiden perusteella Olzon on oikein hyvin onnistunut sopeutumaan Nightwishin karskiin joukkoon.
Kokonaisuudessaan DPP on toimiva albumi, joka ei tuo juurikaan uutta metalligenreen, mutta onnistuu silti olemaan huolella ja taidolla tehty levy, joka kestää useammankin kuuntelukerran. Kevyemmän metallin ystävät tuskin tulevat pettymään ja entisen Nightwishin fanitkin saattavat nauttia tästä levystä.
+Vauhdikkaat ja mahtipontiset kappaleet eivät kompastele pahimpiin kliseisiin
+Anette Olzonin ääni on oikein miellyttävä ja metallikappaleet tuntuvat sujuvan häneltä aivan mainiosti
+Levyssä on vaihteluakin
Pisteet(1-5): 4,5