Tässä on kaunein biisi ikinä. Suosittelen lisäämään volyymiä ja keskittymään. Se todella koskettaa. Ja jos ei kosketa, niin ihmettelen.
Tätä videota seuraa hieman mietteitä tunteista, fiktiosta ja semmoisesta. Tämän pitäisi asettaa oikea tunnelma. :)
Viime aikoina olen katsonut paljon draama-sarjoja. En sellaisia salkkareiden ja kauniiden ja rohkeiden tapaisia saippuoita, jotka vetoavat lähinnä ihmisten uteliaisuuteen törkyisillä juonillaan (myönnän, että ne voivat olla viihdyttäviä), vaan oikeasti hienoja ja koskettavia tarinoita.
Ehkä minä olen tuntenut vetoa näihin sarjoihin siitä syystä, että omasta elämästäni puuttuu tämä “sydäntä koskettava” puoli? Rakkaus ja sen semmoiset jutut, joista tällaisen pojankoltiaisen ei pitäisi edes kirjoittaa.
Kun kokee tällaisia “sydäntä koskettavia” tunteita, tai mitä tahansa tunteita, esim. jotain teosta, kuten tv-sarjaa, katsoessa (tai kokiessa), ne voidaan määritellä ns. ei-henkilökohtaisiksi tunteiksi. Henkilökohtaiset tunteet ovat sitten tietenkin niitä, jotka aiheutuvat omaan elämään liittyvistä tapauksista, kuten läheisen kuolemasta, ensirakkaudesta jne.
Jos ajatellaan tunteita sosiaalisina ilmiöinä (eli tunteita ei ole ilman kontekstia), tällaiset ei-henkilökohtaiset tunteet voidaan nähdä jotenkin vähemmän arvokkaina, sillä niiden konteksti (henkilöt, paikka jne.) ei kosketa itseä. Tv-sarjan hahmot eivät ole yhtä arvokkaita kuin omat läheiset. Tällä asialla on kuitenkin myös biologinen puoli, eli tietyn tunteen voimakkuus ei riipu pelkästään siitä, onko se ei-henkilökohtainen vai henkilökohtainen. Mutta ajatellaan nyt, että tunteet eivät ole vain biologisia ilmiöitä.
Ehkä ei-henkilökohtaiset tunteet ovatkin siitä hyviä, että ne eivät liity omaan elämään. Niitä on helpompi ns. hakea. Vaikka kokisi jonkun ei-henkilökohtaisen tunteen, se ei vaikuta omaan elämään mitenkään, eikä tarvitse huolehtia siitä, että esim. omalle läheiselle olisi käynyt jotain ikävää. Sen takia ei-henkilökohtaisia tunteita on myös vaikeampi tuottaa. Vain aniharvat tv-sarjat tai muut teokset kykenevät sysäyttämään katsojaansa.
Ehkä tunne-elämyksien hakeminen niin sanotusti oman elämän ulkopuolelta on jonkinlaista todellisuudesta pakenemista, voihan sen näinkin ajatella. Itse mieltäisin sen kuitenkin osaksi omaa elämää, oman hyödyn tavoitteluksi. Tunne-elämyksetkin voidaan nähdä “esineinä”, joita voi haluta ja tavoitella, riippuen tietenkin omista intresseistä.
Jotkut sanovat, että fiktion kokeminen (lukeminen, katsominen, jne.) on turhaa verrattuna faktan opiskeluun (jos nyt ajatellaan fiktiota ja faktaa vastakohtapareina). Fiktiota voi kuitenkin oikeuttaa esim. näiden ei-henkilökohtaisten tunteiden hakemisella. Jos ei koe tunteita, ei voi puhua tai kirjoittaa niistä, ei voi “olla tunteellinen” (toisin sanoen romanttinen, runollinen yms.) Sekin on oikeastaan taito.
Eiköhän tässä ole syytä tarpeeksi rakastaa fiktiota. Elokuvia, animea ja muita tv-sarjoja, sarjakuvia, kirjoja jne. Ainakin minä nautin näistä edellämainituista. Jos ne vain ovat hyviä.