Kävelyllä metsässä. Koira kirmaa edessä ja haistelee kevään tuomia hajuja. Lumesta esiin paistavia mättäitä, puita ja toisia jälkiä. Luonto alkaa taas kuulostaa, tuntua ja näyttää valoisammalta. Iloinen vihreä alkaa jo voimistua, kun talvi alkaa jälleen väistyä. Kuralätäköitä ympäriinsä ja koira tietenkin sotkee tassunsa niihin. Kohta on aika taas palata kotiin. Valoa kyllä riittäisi pidemmäksikin aikaa, mutta muutakin tehtävää on. Kevään tulosta voi kuitenkin olla tyytyväinen.
Hyvää kevättä vaan sinullekkin.
Aina on päämääriä, mutta jotkut matkaavat vain matkan takia. Vapaana kuin lintu, ainoastaan ihmisten luomat kahleet rajoittamassa. Joku, jolla ei ole kotia, ei mitään kiintopistettä on matkallaan. Tämä matkalainen vain kulkee. Paikasta toiseen. Tapaa toisia ihmisiä. Hän ei halua kiintyä mihinkään eikä kehenkään. Siksi siis ei pysy paikallaan pitkään. Hän näkee maailman sellaisena kuin se on, ilman median ja erilaisten aatteiden asettamaa rajaa. Ihan kuin putkesta katsoisi. Tosin, matkalainen voi katsoa tätä maailmaa ihan omin silminsä. Luontoa. Kaupunkeja. Näkyjä, sekä kauniita, että rumia. Ihan omin silmin koko maailmaa. Tämä ei ole mikään onnellisuuden tyyssija. Tämä on jotain, joka ei ole luonnollista.
Pitää vain yrittää sopeutua. Sopeutumisen kyky on lahja.
Mario pomppii yli putkien ja päälle sienien. Konnat piiloutuvat kilpiensä suojiin, kun Mario kasvaa ja alkaa heittelemään tulta. Kohta pääkonnakin tippuu lattian läpi. Prinsessa Peach on jälleen turvassa.
Kiirettä on pitänyt, kun Sony PSP:täni olen säätänyt. Pari viikkoa sitten tuli mahdollisuus pistää siihen kotitekoisia pelejä ja ohjelmia, kuten erilaisia Mario-versioita. Siihen tosin tarvittiin eräs peli, joka löytyi postilaatikosta torstaina. Myös uuden pelin kimpussa olen peuhannut. Siksi siis tämä muutaman päivän tauko…
Viikonloppu on pian ohi, mutta mukavaa on jälleen ollut. Puolen päivän aikaan alkaa jo nälkä tuntua vatsassa ja siihen sitä sitten herää. Unisena hieroo silmiä ja näkee kissan jalkopäässä nukkumassa. Vielä voisi lojua muutaman minuutin sängyssä ja se muutama minuutti venyykin tunniksi. Kissa on vaihtanut sänkyä, kun pyöriskelyni sitä häiritsi. Missään ei saa rauhassa nukkua…
Aamupalan eteen voi jälleen nähdä vähän vaivaakin, kun on aikaa. Vähän leipää pöydälle ja jääkaapista mukaan kaikkea hyvää. Teevesi kiehumaan ja hunaja jo valmiiksi teekupin vierelle. Mikäs sen makoisampaa. Tällä aamupalalla selviää päivälliseen asti.
Päivä kuluu lukiessa, pelaillessa ja läksyjä tehdessä. Välillä käydään kuntosalilla ja sitten onkin jo ruoka-aika. Nälkä sitä onkin jo ja ruoka maittaa. Illalla vähän koneella irkkaillaan ja luetaan mangaa. Sitten taas petiin. Huomenna onkin jo aikainen herätys ja kaikki on toisin. Onneksi silloin on jo perjantain aaton aaton aaton aatto. Viikonloppuun ei ole enää pitkä aika!
Aurinko nousee ikkunan toisella puolella. Jääpuikkoja roikkuu katonrajasta. Ilman raikkauden ja kylmyyden voi melkein tuntea, maistaa. Sisällä on lämmin, mutta velvollisuus kutsuu. Lumi peitti maan jälleen yöllä, mutta kolaan ei ole koskettukaan. On siis aika taas talvihommien. Rukkaset käteen, pipo päähän ja menoksi.
Kola nojaa autotallin seinää vasten, voisi siis ensin siitä vetäistä lumet pois. Autollakin pitää päästä tien päälle. Lunta uhmaten käyn siis työhön, onneksi näin aamusella se on vielä kevyttä. Työ on nopesti tehty. Seuraavaksi talon edusta, josta lumet lähtevät myöskin ilman vastaväitteitä. Kaikki valmista, pääsee taas lämmittelemään.
Näin voi olla entistä kiitollisempi siitä, että on katto pään päällä ja lämmityskin pelaa.
Ei, minä en herännyt aamulla aikaisin kolaamaan.
Trooppinen sademetsä, lähes koskematon aukeaa laajan joen ympärillä. Luonnon ääniä kuuluu metsästä, ne tekevät hyvää mielelle. Ilman kosteuden voi jopa maistaa.
Ajelehdin pienellä vieneellä pitkin tuota jokea. Rauhallinen virta vie minua eteenpäin, eikä ohjauksestakaan tarvitse huolehtia. Loikoilen veneessä, kunnes tulee hiukan hämärämpää. Kalojen on taas aika olla liikkeellä, nälkäisinä, kuten minäkin. Otan kalavälineeni ja lasken siimaa veteen. Antaa syötinkin kulkea rauhallisesti virtaa pitkin. Ehkä sieltä jotain saalista tulee.
Pienen odottelun jälkeen virvelin vapa alkaa vääntyä. Kenties siellä on kala. Tai sitten syötti on tarttunut pohjaan. Otan vavan käteeni ja kalahan siellä tuntuu. Sätkii hädissään. Iltapala on varmistettu, mahakin jo kurnii. Trooppinen ja komea kalahan sieltä tulee. Varmasti maistuukin hyvälle. Ruuan laittoon siis.
Väsäsinpä tämän moisen mininovellin tai miksikä sitä voisi kutsua. Kirjoittamisesta olen aina nauttinut ja tulevaisuudessa ajattelin kirjoittaa kirjankin. Tai useamman. Harjoittelua kuitenkin kaipaa kuka tahansa ja tässähän tätä. Toivottavasti kestät useampia näitä raapustelujani.
Sinertävä taivas, avoin ja laaja aukenee jokaisen meistä yläpuolella. Ihmiset eivät ole tyytyneet tähän, vaan ovat oppineet lentämään. Käyttäen koneita apunaan tietenkin. Kuitenkin, eräs pieni poika, pienessä kaupungissa ja vanhassa kerrostalossa, asui äitinsä kanssa ja omasi kyvyn, jota jokainen kadehti. Hän osasi lentää. Pilvien lomassa hän liisi kuin lintu, vapaana ja onnellisena. Kiemurteli iloissaan ja esittäytyi välillä naapureilleen. Naapureille, jotka olivat erittäin alttiita kateudelle.
Eräänä päivänä, kun tämä poika leikki kotipihansa hiekkalaatikolla, naapurit, joiden sisällä kytenyt kateus oli valmis purkautumaan ulos, lähestyivät poikaa kantaen luutia ja muita esineitä, jotka olivat vain tarvittavan pitkiä ja kovia. Poika ei ollut tyhmä ja aavisti pahaa ja lähti siis juoksuun. Hän yritti ottaa vauhtia päästäkseen nopeasti lentoon, mutta naapurit juoksivat vielä nopeammin perässä. Poika irtosi maasta, mutta vihaiset naapurit saivat häntä kiinni jalasta. Poika heräsi.
On se ihmeellistä, kun voi muistaa lapsuudenaikaisia uniaan, mutta kun koulussa pistetään koe nokan eteen, niin kaikki itsevarmuus omasta osaamisestaan on poissa. Vaikka voin melko varmasti sanoa, että olen yksi luokkani ahkerimmista kokeisiin lukijoista, niin silti muiden lunttilaput tuntuvat voittavan huonon muistini ja sehän ei varmasti ole mikään yllätys. Katkera olen, mutta ehkä tämä ahkeruus auttaa sitten jatko-opinnoissa minua? Vai jatkuukohan se muiden lunttaaminen vielä yliopistoissa ja muualla?
Piru vie.
Talvi on jälleen Suomessa normaaliin tapaansa, ainakin melkein kaikkialla. Puut kallistelevat lumen painosta ja maa on valkoinen kuin talvinen jänis. Taivas sinertää ja ilma on raikas. Hengitän syvään, eikä hetki voisi olla paljon parempi.
Maisemaa riittää, kun kesän vihreät lehdet ovat poissa, hautautuneina lumen alle. Sukset jalkaan ja mäkeä laskemaan vaan. Pehmeä maa tekee kaatumisesta vain hauskaa. Voisi siihen hankeen jäädä makaamaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa ja vain katsella kirkasta ja pilvetöntä taivasta.
Viileä tuulenvire humisee korvassa ja tuo mukanaan luonnon ääniä. Olo on rauhallinen kuin laiskiaisella. Pakkanen alkaa jo tuntua sormenpäissä, veri siis kiertäköön ja ylös hangesta. Mäkeä vain takaisin ylös. Viileä ilma raikastaa suuta.
Talvesta pääsee kunnolla nauttimaan vasta hiihtolomalla. Odotellaan siis siihen asti vain, niin pääsee taas kokemaan talven tuiskuisia elämyksiä. Voisi tämä sää kyllä vähän enemmän “talvistua” siihen mennessä.