Joko minä en hallitse tätä kaikkien oppikirjojen hehkuttamaa syväsuuntaista oppimista tai sitten se on vain syvältä. Siinähän on tarkoitus käsitellä tietoa kokonaisvaltaisesti käyttämällä mm. mind mappejä, tiivistelmiä, muistiinpanoja ymv. menetelmiä.
Yhteiskuntaopin yo-kokeisiin lukiessani käytin noita kaikkia tekniikoita ja vielä muutamia muitakin, mutta tulos oli pettymys. Kokeesta tulee korkeintaan C. Ja arvosana-asteikkohan menee näin: LEMCBAI. Tai kuten minun viivottimessa lukee: lemcbaiaamua. Ehkä sittenkin se edellinen asteikko.
No mutta kuitenkin. Jos huono tuuri käy, kokeesta tule B, mikä olisi iso pettymys. Näin yksinkertaisesti sanottuna.
Olisi ihan mukava pitää se “yo-kokeilla ei ole mitään oikeata väliä”-asenne, mutta kolmen vuoden ja suuren panostuksen jälkeen se on vähän vaikeaa. Toivottavasti edes tämänpäiväinen psykologian koe meni paremmin. Kyllä se siltä vähän tuntui ja siihen ne suurimmat panokset menikin.
Ja tämänpäiväisestä kokeesta puheenollen, se olikin sitten viimeinen yo-koe. Mutta kohta pitää alkaa lukemaan pääsykokeisiin. Onneksi niihin voi panostaa vähän enemmän, kun ei ole niin lyhyttä lukulomaa.
Tänään YO-kokeiden sarjaa jatkoi äidinkielen essekoe. Nyt kun se on päättynyt, voin tehdä. Vaikka näin.
Sitä olen ihmetellyt, minkä takia kielessä, jonka avulla voi olevinaan muodostaa maailman pisimpiä yhdyssanoja, kielioppisäännöt ovat niin tinkimättömät. Näin siis, jos äidinkielen opettajan korjauksista ja opetuksista voi jotain päätellä.
Joustavaksi kieleksi kun tätä suomea kutsutaan, luulisi äidinkielen opettajankin hyväksyvän vähän sitä joustoa. Tuon lauseen ympärillä leijailisi jo tässä vaiheessa punaista, jos se olisi annettu jonkun äidinkielen opettajan kynsiin. Tai ainakin meidän opettaja on tämänlaisissa asioissa kireä kuin – ei Esteri vaan – umpisolmu.
Mitenkähän käy sitten kun pääsen täältä kotikolosta tuonne ulkomaailmaan haistelemaan ja maistelemaan vähän tuota elämää, tuleekohan vastaani samanlaista kireyttä tämän meidän kielemme suhteen? Saanko kirjoittaa lauseen ilman verbiä ja muutenkin vähän hassussa järjestyksessä?
Hail Bitten. Sotilaana astelin ja sitten juoksin penkkarilavalle, jossa sain (tai jouduin) olemaan osallisena Isengard-spektaakkelissa. Entit vastaan Nazgûlit. Tällä kertaa Nazgûlit voittivat.
Kuten on perinteenä, myös sketsejä esitettiin. Osa oli hauskoja, osa ei. Minun sketsiehdotukseni matikanopettajasta ei päätynyt esitettäväksi, vaan matikanopettajan käsiin. Matikan kokeessa nimittäin huomasin paperilapun taulukkokirjan välissä, enkä halunnut syytettä lunttaamisesta, joten annoin sen opettajalle. Siinä oli luokkatoverieni ja minun suunnittelemia sketsejä matikanopettajasta.
Ala-astelaiset saivat karkkia, yläastelaiset makaroonia.
Penkkaripainajaisten jälkeen oppilaat kannettiin kuorma-auton lavalle ja kilpaa ruotsinkielisten kanssa huudettiin “nollaa”. Ruotsinkielisiä oli enemmän, se oli epäreilua.
Myöhemmin päivällä mentiin laivalle juhlimaan ja juomaan. Hauskaa oli. Kolmen tunnin yöunten jälkeen oli aamulla hiukan päänsärkyä.
Siinä oli meidän abireissu. Vanhoja luokkatovereita en tule enää paljon näkemään. Se on tavallaan surullista.
Mutta nyt pitää keskittyä lukulomaan. Ihan onnistuneesti se on alkanut. Pitäisi Manabukin saada jälleen käyntiin. Ehkä jo tämän päivän aikana.
Tämä penkkaripäivä tuskin unohtuu.
Lasketaan vähän.
75*20=1500
Valmista. Selitetäänpä.
Minä olen suorittanut suurinpiirtein 75 kurssia, joihin on tarvinnut ostaa kirja. Nykyään koulukirja maksaa semmoiset 20€. Arvaat jo varmaan, mikä tuo 1500 on.
Sitten, jos ynnätään mukaan vielä wanhojen tanssin asun vuokrauksen, bussimatkat (42€:lla saa 42 matkaa. Lukioaikana pitää kulkea satoja matkoja.), abiristeilyn, kertauskirjat YO-kokeita varten jne, tulee aika kiva pieni omaisuus.
Reilusti yli 2000€ on kulunut tämän kolmen vuoden aikana ja mitä sillä on saatu? Vähän kokemuksia, runsaasti yleistietoa, josta 95% unohtuu muutaman seuraavan vuoden aikana (suurin osa on tosin jo unohtunut) sekä kasan koulukirjoja.
Yhteiskunnan veroa maksavaksi kansalaiseksi on kallis päästä. Ihme, että niin harva jättää homman kesken. Ehkä se raha ei sitten merkitse kaikkea. Ja ehkä se yhteiskunta on niin hyvä propagandisti ja argumentoija ja mitä kaikkea.
Onneksi yliopistossa saa kuulemma ainakin osan kirjoista lainattua kirjastosta. Ja onneksi armeijassa olosta maksetaan. Ja onneksi raha on vain rahaa. Ja onneksi minä olen tyytyväinen tähän.
Abivuoden kunniaksi eilen järjestettiin jo lukuvuoden toinen kulttuurimatka. Jälleen Helsinkiin. Sijainti varmaan johtuu enemmän siitä, että oppilaat ja opettajat suosivat sitä, kuin siitä, että siellä sijaitsisi kaikki Suomen kulttuuri.
Ohjelma oli rakenteeltaan samantapainen kuin viime kerralla, joten siitä ei sen enempää. Illalla kuitenkin käytiin elokuvateatterissa teatterin sijaan ja Kultainen Kompassi oli elokuva.
Vaihtoehtoina olisi ollut pari kehuja saanutta elokuvaa, mutta jostain kumman älynvajauksesta päätettiin me kavereiden kesken mennä katsomaan tuota Kompassia, josta jo ennestään tiedettiin odottaa surkeaa tusinafantasiaa.
Elokuva kertoi tytöstä, joka saa käsiinsä kompassin, joka kertoo totuuden (ja idea oli yhtä tyhmä kuin miltä se kuulostaa) ja se apunaan hän lähtee etsimään kadonneita ystäviään. Juonessa oli paljon muitakin elementtejä, kuten salaperäinen Tomu, jota James Bond aka Lord Asriel aka Daniel Craig lähtee etsimään.
Eräs ystäväni on lukenut Kultainen Kompassi-kirjan, johon elokuva pohjautuu sekä muut sarjan kirjat (yhteensä kolme) ja hän sitten paljasti kuinka kehno se kirjakin oli. Elokuva oli jo saanut epäonnistumisen leimansa.
Keskinkertaisesta fantasiajärkäleestä (yli 500 sivua) tuli tietenkin sitäkin huonompi elokuva (2 tuntia), sehän on kuin luonnonlaki. Monet juonielementit (tai oikeastaan kaikki) oltiin yritetty elokuvaan tunkea ja aikamoinen sekasotku siitä tulikin, kiitos hölmön käsikirjoituksen. Juoni vilisteli aukkoja niin paljon, että minä ja kaverini saimme jatkaa niistä keskustelua tänään eilisenkin jälkeen.
Hyvä ohjaus olisi saattanut pelastaa Kompassin juustoisen käsikirjoituksen, mutta arvaapas mitä. Aivan, ei se niin tehnyt. Tunnetut ja kokeneetkin näyttelijät saatiin vaikuttamaan tusinanäyttelijöiltä.
Päähenkilö oli suurin näyttelijäpettymys. Hahmosta yritettiin ilmeisesti tehdä itsenäistä ja itsepäistä, mutta nokkelaa pikkutyttöä, mutta aikaiseksi saatiinkin hemmoteltu “emmä halua”-tyttö, josta ei puhkunut ollenkaan sitä asennetta, jota siitä olisi pitänyt.
Elokuvan lopussa tehtiin yksi selvimmistä mokista. Kaksi suurta tapahtumaa olivat tässä elokuvassa vaihtaneet ajallisesti paikkaa kirjaan verrattuna, mutta juonta ei oltu muutettu uusien olosuhteiden mukaiseksi ja lopussa olikin sitten niitä selvimpiä epäloogisuuksia, mitä leffasta löytyi.
Kehut voi antaa sympaattisen näköisille animoiduille eläimille, jotka liikkuivatkin ihan sulavasti. Koko budjetti taisikin mennä silmänkarkkiin.
Pisteytetään nyt tämä elokuva vielä: Asteikolla 1-5 se saa minulta 1,5. Kaikkine puutteineenkin se oli ihan viihdyttävää katsottavaa, vaikkei siitä jäänyt lopussa muuta käteen kuin huokauksia ja iso läjä kysymyksiä (niistä juoniaukoista ja epäloogisuuksista). Viihdyttävyys ei ole kuitenkaan puolta pistettä isompi ansio, jos niinkään iso.
Kultainen Kompassi joutaa eksyksiin.
Tänään piti minun tentata maantiedon käsitekokeeseen. Mikä idea opettajallamme olikaan päässään, kun kertauskurssin päätteeksi halusi pitää pienenmoisen käsitekokeen?
Tosin, maantiedon opettajaamme ei saa kyseenalaistaa. Ai mistä syystä? Ihan vaan syystä.
Eihän siitä lukemisesta sitten tullutkaan mitään, kun alakerrasta yhtäkkiä kaikotetaan, että tänään mennään Jumboon jouluostoksille ja että se tulee kuluttamaan koko päivän verran aikaa.
Lähdin mukaan sillä ehdolla, että saan etupenkillä istuskella ja lukea kokeisiin. Musiikki vaimensi takapenkin moninaiset häiriötekijät.
Hell Singin Jumbo oli kauhea paikka. Ensin oli vaikea löytää edes parkkipaikalle ja sitten siellä parkissa piti haahuilla ja hortoilla, kunnes vapaa paikka sitten viimein löytyi – kattokerroksesta.
Jumbo oli nimensä mukaisesti Jumbo, siellä oli nimittäin ihmisiä ihan Jumbosti. Muutaman tunnin ajan tuhlauksen jälkeen (olkaamme katkeria anttiloille, dressmanneille ym.) löysin citymarketista etsimäni talvikengät ja sitten lahjat vielä vanhemmille.
Myöhemmin sain kuulla, että muut eivät saaneet aikaiseksi mitään. Olipas ***** reissu.
Takaisin päin kun pääsimme viimein lähtemään, oli jo niin pimeää, ettei lukea nähnyt, ei ollenkaan. Se tenttaaminen jää sitten täksi illaksi ja huomisaamuksi, huomenna se koe nimittäin on.
Lopuksi vielä semmoinen huomio, että mikä idea niillä koulunpitäjillä oli määrätä koeviikko pidettäväksi keskellä ruuhkaisinta jouluaikaa?
Satunnainen mölähdys:
Garf.
Tänään on itsenäisyyspäivä. Minä juhlistin itsenäisyyttä lukemalla itsenäisesti tuleviin kokeisiin. Koulun uusi kuusijaksojärjestelmä osaa kyllä olla aikamoinen “pain in the a… butt”. Koeviikkoa tulee koeviikon perään kuin milläkin liukuhihnalla.
Pikkuhiljaa pitäisi minunkin alkaa valitsemaan ammattia tai jonkinmoista ammatillista suuntaa itselleni, kun keväällä pitää hakea tuleviin opiskelupaikkoihin. Se tarkoittaa sitä, että yo-kokeiden jälkeen pitää ryhtyä lukemaan jonkin yliopiston pääsykokeisiin.
Eilen tein ajankuluksi mol.fi:n AVO-ammatinvalintatestin. Yksi kiinnostavimmista ammateista, mitä se minulle tyrkytti oli copywriter. Elikkä mainostekstejä tulen tekemään tulevaisuudessa. Jos siis copywriteriksi ryhdyn. Kumma, kun sille ei ole suomenkielistä nimitystä.
Muita ammatteja AVO:n listalla oli mm. kielenkääntäjä ja apteekkari. Plääh, sanon minä. Muutenkin kieli menee solmuun vieraita kieliä puhuessa ja sitten pitäisi käännellä sitä vielä lisää. Apteekkarius on taas niin mautonta.
Olo ylioppilaskokeessa on kuin leivällä leipäpussissa. Ehtiikö sitä homehtua ennen kuin otetaan pois pussista?
Kuusi tuntia on runsaasti aikaa tehdä yksi koe. Vaan kun on myös kuusi tehtävää ja se on aika paljon, usko vaan. Kun ensimmäiseen tehtävään kuluu siitä kuudesta reilu kuudesosa, alkaa sitä ilman kokemuksen tarjoamaa turvaa panikoimaan. Riittääkö se aika ollenkaan?
Paniikissa ja hätäpäissään sitä alkaa tietenkin toimimaan kuin hätäpää. Ja sehän tietenkin hätiköi, mitäs muuta? Kiireellä kaikki loput viisi tehtävää läpi, toivottavasti ehtii. Ei katsota edes kelloon.
Aikarauta lyö kahtatoista, puolet ajasta on siis kulunut. Kaikki tehtävät tehtynä. Mitäs sitä muutakaan tämmöisestä voi odottaa…
...kuin C:tä.
Ylioppilasarvosana-asteikko menee kuin LEMCBAI, eli juuri noin. C on keskellä ja merkitsee samaa kuin kouluarvosana 7. Muistat kai vielä kun sait seiskoja kokeista? Muistat kai? Ala-asteella se merkitsi surkeaa suoritusta, ylä-asteella pettymystä, lukiossa sitä ollaan vähän realistisimpia: 7 on keskiverto, ihan ok, mitäs tässä, hyvin tässä pärjäillään.
Vaan kun hyvin ei tässä pärjäillä. Filosofia verrattuna esimerkiksi pitkään matematiikkaan, yhteiskuntaoppiin, melkein mihin tahansa, on helppoa kuin naksujen syönti – ottaa vaan pussista. Niitä naksuja nimittäin, arvasit varmaan. Tässä siis vähän mietityttää:
Mitenkä ne muut kokeet tulevat menemään?
Huomenna koittaa jälleen se päivä, kun meidän lukiomme lähtee vuosittaiselle kulttuurimatkalle Helsinkiin.
Päivän päätapahtuma on kolmen tunnin vapaa-aika, jonka ohjelma koostuu raxista, fantasiapeleistä, akateemisesta kirjakaupasta, goodfellowsista ja ehkä jostain muustakin, jos vain jää aikaa. Raxia pidetää yleisesti merkittävimpänä kohteena edellä luetelluista, mutta muitakin mielipiteitä asiasta on. Raxin (maksa tietty summa, syö niin paljon kuin haluat-ravintola) selviytymistaistostrategiat merkitsevät paljon: liikaa ei saa juoda, jotta jaksaa syödä enemmän.
Raxissa pidetään myös perinteinen “kuka pystyy syömään eniten pizzapaloja”-kilpailu. Kaksi kertaa peräkkäin voittanut hallitseva mestari olen minä (vaikka hoikka olen vieläkin) ja voin olla siitä hyvin, hyvin ylpeä.
Itselleni tärkeimmäksi kohteeksi on muodostunut fantasiapelit, joka siis tarjoaa täysnörteille kaikenmoista mukavaa, kuten mangaa, animea, keräilykortteja, roolipelejä jne. Fantasiapelit on semmoinen kulttuurikohde, jossa tuppaa rahat hupenemaan nopeasti jostain kumman syystä. Tänä vuonna siihen tuskin tulee poikkeusta.
Akateeminen kirjakauppa ja mangakauppa Goodfellows ovat myös oivia lompakonnakertajia, mutta todistetusti eivät yhtä tehokkaita kuin fantasiapelit. Vaihtelu ja liikunta kuitenkin virkistää raximaisen täyden kulttuurimatkailijan.
Matkalla on luvassa yllä mainittujen pääkohteiden lisäksi joitain näyttelyitä, sekä myöhäisillan teatteri, jotka vievät valitettavan paljon kulttuurimatkan laatuajasta (aikataulun järjestäjiä olkoon syyttäminen).
Toivotan itselleni hyvää matkaa.
Onko sinulle tuttu tunne se, kun on viimein paljon aikaa toteuttaa omia projektejaan tai tehdä jotain hyödyllistä, sitä ei millään jaksaisi ja kaikki se aika kuluu lopulta tehdessä ei-mitään?
Kun on vähän aikaa käytettävissään, ainakin minä pystyn silloin käyttämään sen ajan kaikkein parhaiten hyödykseni.
Jossain sarjakuvastripissä tämän tunteen voisi kuvata jotenkin näin: “Aegh, tässä on vielä paljon aikaa, teen tuon tehtävän myohemmin.” jne.
Ah, vihaan koeviikkoa.
Viime tippaan kun jättää, tippa haihtuu. Tai tipahtaa.
Viime aikoina on ollut pientä kiirettä maantiedon projektin kanssa. Lapista kirjoitan. Pitäisi olla valmiina muutaman päivän sisällä, en edes tiedä tarkkaan.
Sitten semmoinen juttu vielä, että käyttäkää FeedBurneria. Sillä saa aikaiseksi monipuolisesti muokattavia RSS-syötteitä ja palvelu tarjoaa muitakin syötteisiin liittyviä palveluja. Sitten vielä mainostan omaa, uutta, hienoa syötettäni.
Lukion jälkeen on armeija ja sitten koittaa vapaus. Tai ainakin jotain sen tapaista. Jatko-opintoja varten nimittäin pitää (lue: saa viimein) muuttaa pois täältä syrjäseudulta kaupunkiin. Mitä se kaupunkielämä tuokaan tullessaan?
Kiva.
Mutta tuo se opiskelijaelämä muutakin:
Näitä siis, jos vapaa-aikaa vain on tarpeeksi. Odotukset on korkealla.
Nyt on taas se aika vuodesta, kun osa blogeista uusii nahkansa. Vaikkei se olekaan mitenkään säännöllistä. Kaikki uusivat miten sattuu. Ihan kuin blogit eivät olisi luonnollisia otuksia, kuten vaikka käärmeet. Ovathan ne?
Noh. Nyt on kuitenkin se aika vuodesta, kun Aatoksia uusii nahkansa. Ainakin tällä kertaa. Tästä tuli nyt kovin vihreän oloinen, annettakoon siitä kiitosta tai mitä tahansa Petrille, sillä hän on tämän ulkoasun ja muunkin toteutuksen hoitanut ja hyvin on hoitanutkin.
Eipä tässä paljon muuta. Kohta on koeviikko ohi, psykologian koe on ainoastaan jäljellä ja kun kirjoituksetkin ovat ohi, niin voi taas alkaa panostamaan tähän normaaliin epäelämään. Oi, kuinka olenkaan sitä kaivannut.
Huomenna se sitten on, filosofian ylioppilaskirjoitukset. Laiskuuden takia en ehtinyt viimeistä kirjaa, yhteiskuntafilosofiaa käsittelevää opusta, lukea ollenkaan, mutta olen kovissa toiveissa sen suhteen, että siitä ei tule paljon kysymyksiä. Yleensä tämänmoisissa tilanteissa käy ihan päinvastoin. Toisaalta, viime syksyn kirjoitukset olivat suhteellisen yhteiskuntapainotteiset, joten toiveet ovat korkealla.
Viime kevään kirjoituksissa oli paljon kysymyksiä etiikasta ja koska syksyllä kirjoitukset painottivat yhteiskuntafilosofiaan, niin jäljelle siis tavallaan jää metafysiikkaa ja tieto-oppia käsittelevä kirja, johon minä olen panostanutkin. Filosofian luvussa on se erikoinen piirre, että toisin kuin esim. biologiaa lukiessa, niin filosofia kirjoista ei saa pelkkää tietoa päähänsä, vaan omat käsitykset muista, itsestään ja maailmasta voivat muuttua. Kun tutustuu eri näkökulmiin eri asioista, niin oma maailmankuva ja -katsomus muuttuvat.
Monilla on käsittääkseni hiukan vääränlainen kuva filosofiasta. He näkevät filosofian melkeinpä vain käsitteellisenä haihatteluna asioista, joilla ei oikeastaan ole käytännön merkitystä. Metafysiikka tosiaan on sellaista, mutta filosofia kokonaisuudessaan on tiede, jolla voi käsitellä asioita arkisista ongelmista vaikka tieteelliseen tutkimukseen asti. Se onkin aina kiinnostanut minua.
Lukion viimeisellä luokalla kun olen, niin ylioppilaskirjoitukset alkavat väijyä tuolla selän takana. Nyt syksyllä kirjoitan filosofian. Tehostaakseni opiskelujani päätin perustaa tämän blogin: Manabu.
Idea on melko simppeli: Ihminen oppii paremmin, kun hän opettaa itse. Manabussa siis pyrin opettamaan kävijöitä(jos heitä on) opiskelemissani aineissa. Manabu löytyy myös blogilistalta.
Ja yksi juttu vielä. Aatoksia ei vieläkään päivity blogilistalla, syyttävää sormea siis tuskin kannattaa osoittaa blogilistaa päin, kun kerran poistin ja lisäsin tämän blogin uudestaan sinne, vaan vika taitaa olla siellä toisessa päässä, eli palveluntarjoajalla. Luulisin. Ei nyt vielä aleta rovioita sytyttelemään. Muista, että Aatoksia-blogilla on myös RSS-syöte, sitäkin voi nimittäin seurailla blogilistan päivityksien sijasta.
Manga Fukushuu, eli aloittamani mangaan keskittyvä sivusto on lähtenyt yllättävän hyvin käyntiin. Jo toisena päivänään se keräsi google analyticsin mukaan 24 uniikkia kävijää ja sama määrä kolmantena päivänä. Arvostelujen kirjoittaminen on yllättävän mukavaa hommaa, toivottavasti harjoitus vähän teräistäisi taitojani sillä osa-alueella. Ja jottei tämä menisi ihan Manga Fukushuu-aiheiseksi blogiksi, vaihdettakoon aihetta…
Koulusta on jo viikko takanapäin ja jo väsyttää kovasti. Lukion ensimmäisellä luokalla lukujärjestystä katsellessa sitä luuli, että “kyllä tämä lukio sitten seuraavina vuosina helpottuu, kun saadaan näitä kursseja alta pois”. Toisin kävi. Toinen vuosi sai minut väsymään pahemman kerran, vaikka untakin tuli yleensä 7-9 tuntia yössä. “Kolmas vuosi on varmaan sitten tosi helppo!” Kolmas vuosi on entistä pahempi, kun niitä lukujärjestyksiä jälleen katsoo. Jottei tämä merkintä paisuisi turhan pitkäksi, voisin vaikka jatkaa tästä aiheesta huomennakin. Tai ylihuomenna. Katsotaan nyt. Manga Fukushuu(ja manga!) vie suht. paljon aikaa.
Koulun alku koittaa jälleen huomenna. Luvassa taas kankeita opettajia, kurittomia oppilaita, opetusta, ruokaa, välitunteja ja muuta. Lukion kolmas vuosi on siis nyt ihan nurkan takana, väijymässä ja valmiina iskemään ja lujaa ja keuhkoihin. Karmivat kirjoitukset tulevat saamaan viimeisetkin täysjärkiset järjiltään ja liittymään bloggaajien omituiseen joukkoon – tai muuhun vastaavaan omituiseen joukkoon.
Syksyllä minun olisi tarkoitus kirjoittaa filosofia, ei muuta. Kevääksi olen jättänyt lopun kärsimyksen ja kivahan se on tietää, että kyllä ne loputkin kirjoitukset tulevat vastaan ja aika pian. Siitä kunnialla selviämistä ei voi toivoakaan, ainakaan ääneen, mutta saa nyt nähdä, että mitenkä tässä käy.
Ja pyörii ja pyörii ja pyörii… Ja loppuu. Wanhojen tanssit on viimein tanssittu. Pitkittyneet koulupäivät ja jatkuvat harjoitukset ovat viimein loppuneet ja aikaa on taas tehdä muutakin. Lomakin alkaa ja sehän tarkoittaa sitä, että minä lähden junalla korpeen. Pääsen vihdoinkin hiihtämään.
Loman aikana aatokset vaipuvat lomaunille ja palaavat taas täyteen tohinaan sen jälkeen. Minä toivotan sinulle oikein antoisaa loman viettoa! Jos sitä edes vietät…
Koeviikko on meneillään koulussa ja huonoja numeroita on luvassa. Ainakin matikanopettaja on kuulemma vähän kironnut meidän luokan kokeita. Tänään taas oli ruotsin koe… Siitä ei sen enempää. Ruotsia vain… Ei voi osata. Niin. Wanhojen tanssit lähestyvät nopeasti. Melko hyvin sujuupi.
Blogilista on luullut pitkän aikaa näitä blogimerkintöjäni haamupäivityksiksi(päivityksiä blogisivulla jostain muusta syystä kuin blogimerkinnöistä, esim. linkkiruletti), eikä ole siis laskenut tätä päivitetyksi moneen päivään. Vikaa olen yrittänyt korjata muokkaamalla blogin tietoja, mutta jostain syystä se ei onnistu. Blogilista valittaa, että osoite ei toimi. Ylläpidon kanssa ollaan mietitty asiaa ja vika kuulemma saattaa olla mm. nimipalvelimissa.
Uudet kuulokkeet pitäisi hommata mp3-soittimeen.
Tässäpä tätä elämää. Tylsä on elämäni, mutta ajattelinpa välillä tästäkin vähän kirjoittaa.
Otsikosta tuli vähän mälsä, ei voi mitään.
Sinertävä taivas, avoin ja laaja aukenee jokaisen meistä yläpuolella. Ihmiset eivät ole tyytyneet tähän, vaan ovat oppineet lentämään. Käyttäen koneita apunaan tietenkin. Kuitenkin, eräs pieni poika, pienessä kaupungissa ja vanhassa kerrostalossa, asui äitinsä kanssa ja omasi kyvyn, jota jokainen kadehti. Hän osasi lentää. Pilvien lomassa hän liisi kuin lintu, vapaana ja onnellisena. Kiemurteli iloissaan ja esittäytyi välillä naapureilleen. Naapureille, jotka olivat erittäin alttiita kateudelle.
Eräänä päivänä, kun tämä poika leikki kotipihansa hiekkalaatikolla, naapurit, joiden sisällä kytenyt kateus oli valmis purkautumaan ulos, lähestyivät poikaa kantaen luutia ja muita esineitä, jotka olivat vain tarvittavan pitkiä ja kovia. Poika ei ollut tyhmä ja aavisti pahaa ja lähti siis juoksuun. Hän yritti ottaa vauhtia päästäkseen nopeasti lentoon, mutta naapurit juoksivat vielä nopeammin perässä. Poika irtosi maasta, mutta vihaiset naapurit saivat häntä kiinni jalasta. Poika heräsi.
On se ihmeellistä, kun voi muistaa lapsuudenaikaisia uniaan, mutta kun koulussa pistetään koe nokan eteen, niin kaikki itsevarmuus omasta osaamisestaan on poissa. Vaikka voin melko varmasti sanoa, että olen yksi luokkani ahkerimmista kokeisiin lukijoista, niin silti muiden lunttilaput tuntuvat voittavan huonon muistini ja sehän ei varmasti ole mikään yllätys. Katkera olen, mutta ehkä tämä ahkeruus auttaa sitten jatko-opinnoissa minua? Vai jatkuukohan se muiden lunttaaminen vielä yliopistoissa ja muualla?
Piru vie.