Monia pelejä on mahtunut elämääni ja moni niistä on jäänyt mieleenkin tunnelmansa, pelattavuutensa tai muun ansionsa ansiosta. Tässä niistä muutama:
Joskus lapsuudenaikanani isosiskoni omisti tietokoneen, joka oli minulle ihan omituinen kapistus. Mitä hyötyä siitä muka on? No, sillä pystyi tietenkin pelaamaan! Siskoni tutustutti minut siinä oleviin pariin peliin. Toinen niistä oli Pong. Aivan, legendaarinen pong ja turhaan se ei ole maineensa veroinen. Minulle ainakin se tarjosi monituisia huvittavia hetkiä.
Ollessani vielä ala-asteella porvoolaisessa pienessä koulussa, jossa oli vain kaksi ensimmäistä luokkaa, olin erään vapaa-ajan kerhon jäsen. Se oli koululaisille tarkoitettu vapaa-ajan kerho, jossa minulle annettiin kerhokortti, johon nimeni oli kirjoitettu väärin. Kerhossa oli paljon tekemistä, kuten pelaaminen: Siellä oli nimittäin vanha segan konsoli, jossa oli ainakin yksi hyvä peli, nimittäin Street Fighter II, joka oli oikein viihdyttävä tappelupeli.
Tätä kolmattakaan legendaarista peliä(tai oikeastaan pelejä) en omistanut, mutta pelasin sitä paljon ystävieni luona lapsuudenaikanani nintendolla. Se peli kertoi pienestä, sinisestä androidista, eli Mega Manistä. Vaikea peli se oli siihen aikaan, enkä tainnut kertaakaan päästä sitä läpi. Monet viihdyttävät tunnit se kuitenkin tarjosi.
Jatkan tätä pelimuistelua ehkä tulevaisuudessa. Niitä pelejä kun on niin paljon.
Sinertävä taivas, avoin ja laaja aukenee jokaisen meistä yläpuolella. Ihmiset eivät ole tyytyneet tähän, vaan ovat oppineet lentämään. Käyttäen koneita apunaan tietenkin. Kuitenkin, eräs pieni poika, pienessä kaupungissa ja vanhassa kerrostalossa, asui äitinsä kanssa ja omasi kyvyn, jota jokainen kadehti. Hän osasi lentää. Pilvien lomassa hän liisi kuin lintu, vapaana ja onnellisena. Kiemurteli iloissaan ja esittäytyi välillä naapureilleen. Naapureille, jotka olivat erittäin alttiita kateudelle.
Eräänä päivänä, kun tämä poika leikki kotipihansa hiekkalaatikolla, naapurit, joiden sisällä kytenyt kateus oli valmis purkautumaan ulos, lähestyivät poikaa kantaen luutia ja muita esineitä, jotka olivat vain tarvittavan pitkiä ja kovia. Poika ei ollut tyhmä ja aavisti pahaa ja lähti siis juoksuun. Hän yritti ottaa vauhtia päästäkseen nopeasti lentoon, mutta naapurit juoksivat vielä nopeammin perässä. Poika irtosi maasta, mutta vihaiset naapurit saivat häntä kiinni jalasta. Poika heräsi.
On se ihmeellistä, kun voi muistaa lapsuudenaikaisia uniaan, mutta kun koulussa pistetään koe nokan eteen, niin kaikki itsevarmuus omasta osaamisestaan on poissa. Vaikka voin melko varmasti sanoa, että olen yksi luokkani ahkerimmista kokeisiin lukijoista, niin silti muiden lunttilaput tuntuvat voittavan huonon muistini ja sehän ei varmasti ole mikään yllätys. Katkera olen, mutta ehkä tämä ahkeruus auttaa sitten jatko-opinnoissa minua? Vai jatkuukohan se muiden lunttaaminen vielä yliopistoissa ja muualla?
Piru vie.
Lapsuuteni asuin vielä suurten mahdollisuuksien kaupungissa, Porvoossa, jossa on oli jopa kotipihalla keinuja ja hiekkalaatikko. Keinupituushyppääminen oli siihen aikaan riskialtis ja nautinnollinen harrastus, jos oli hyvää kaveriseuraa kilpailemassa mukana. Leluilla toki leikittiin myös paljon, mutta läheisestä ruokakaupasta löytyi aina jotain kivempaa. Kuten suolaa.
Ruokasuola oli niin tärkeä aine, että siitä piti tehdä jopa suolalaulu ja levittää sitä laajemmalle(teipata muiden pihojen keinuihin). Kerrostalojen seinillä kulki paljon pitkäjalkaisia lukkihämähäkkejä, joiden päälle sylkäistiin ja pistettiin suolaa sekaan. Näin syntyi suolapatsaita, joita sitten talonmiehen käskystä jouduttiin aina välillä siivoamaan pois.Muihin kaupan aarteisiin kuului mm. herkulliset banaanileivokset. Niitä vain syötiin.
Tekniikan parhaimpiin saavutuksiin kuului siihen aikaan kasettisoitin, johon pystyi nauhoittamaan. Radiotoimittajan homma oli yllättävän hauskaa puuhaa, mutta pitihän sitä sanomalehtiäkin tehdä. Niitä jopa otettiin vastaan, kun ilmaiseksi annettiin.
Myyjän ammattikin kiinnosti ja siksi siis heitettiin erään kaverin kotona huonekalut ja muut vastaavaat parvekkeelta alas. Kun närkästyneet aikuiset saapuivat taloon, selityksemme kuului, että “me myytiin ne”.
Toivottavasti nämä muistot säilyvät vielä vaikka koko loppuiän.