Huomaa aikaisemmin tänä päivänä kirjoittamani juttu NaNoWriMo-projektista.
Täällä voit lukea tuon projektini prologin. Kirja on saanut myös nimen: “Taem”, joka on yksinkertaisesti kirjan päähenkilön nimi.
Tervetuloa digiaikaan. Täältä et pääse enää pois. Huomiosi tullaan keskittämään tästä lähi vain ja ainoastaan digitaalisiin televisiolähetyksiin ja analogiaa on turha etsiä googlestakaan. Tai edes wikipediasta tai citizendiumista. Voit löytää historiaa siitä, mutta tulevaisuutesi on olla digiaikaan vangittuna. Ja jos se on digiajan herrasta kyse, niin pian sinun ovellesi tullaan koputtelemaan ja kaikki kirjasi ja lehtesi tullaan polttamaan. Tyynysi vaihdetaan näppäimistöön tai kosketusnäyttöön ja uuden asunnon löydät jostain tusinakerrostalosta, kivasta pienestä kopista, jonne mahtuvat tasan sinä ja digitaalinen omaisuutesi. Voisit sinäkin jossain vaiheessa häipyä sitä tilaa varastamasta ja happea hengittämästä ja ryhtyä digitaaliseksi itsekin. Digitaalistuminen on tulevaisuus.
Oikeasti digiaika on ihan kiva aika. Paitsi niille, joiden televisiossa ei ole scart-reikää ja joilla ei ole oikein varaa ostaa uutta telkkaria. Ei kaikki ole aina digiboksista kyse. Enkä nyt puhu itsestäni. Hyvä vaan, kun pääsee siitä kirotusta tv-laatikosta eroon. Siis en vieläkään minä.
Ensi kesänä koittaa viimein aika marssia armeijan sinisiin(rannikkojoukkoihin) ja täyttää oma kansalaisuusvelvollisuutensa. Toisin kun melkein kaikki muut täälläpäin, minä menen pienikokoiseen Kotkan armeijaan, jossa ei hirveän suuria ihmismääriä tarvitse sietää. Kodin tapaista rauhaa tuskin on luvassa, mutta eiköhän se voita monituhatpäisen Vekarajärven.
Luvassa on silloin aikaisia herätyksiä, kun ylempiarvoiset tulevat huutamaan korvaan, tehottomaksi ei voi sitä keinoa haukkua. Jokapäiväinen hernekeitto nauttii varmasti kovaa suosiota asukkaiden keskuudessa. Aamulenkki kuralammikoissa ja kenties aamu-uinti jäisessä vedessä herättää viimeistään kohmeisen sotilaanalun. Armeijan halvahkoja(asukkaille jopa maksetaan!) palveluja kun pääsevät nauttimaan pahimmat pummitkin, niin kuri on tarpeen, vaikka kaikki eivät sitä tarvitsisikaan(lue: haluaisikaan).
Majoitus tapahtuu kimppahuoneissa, joissa on niin mukavat sängyt, että niihin voi jopa nukahtaa. Varsinkin raskaan ja hikisen päivän jälkeen. Turistikohteita saa valitettavasti katsella vain armeijan alueen sisäpuolilta, mutta kyllä niitä kohteita armeijallakin riittää, asukas ei varmasti tule tuntemaan oloaan tylsäksi. Matkanjohtaja ja mukavaa seuraa on luvassa jokaiselle reissulle, jonka tekee. Matkakohteet ovat supisuomalaisia ja Suomihan on niin komea paikka, eikö vain?
Tuskin maltan odottaa! Hah, hah…
Kävelyllä metsässä. Koira kirmaa edessä ja haistelee kevään tuomia hajuja. Lumesta esiin paistavia mättäitä, puita ja toisia jälkiä. Luonto alkaa taas kuulostaa, tuntua ja näyttää valoisammalta. Iloinen vihreä alkaa jo voimistua, kun talvi alkaa jälleen väistyä. Kuralätäköitä ympäriinsä ja koira tietenkin sotkee tassunsa niihin. Kohta on aika taas palata kotiin. Valoa kyllä riittäisi pidemmäksikin aikaa, mutta muutakin tehtävää on. Kevään tulosta voi kuitenkin olla tyytyväinen.
Hyvää kevättä vaan sinullekkin.
Aina on päämääriä, mutta jotkut matkaavat vain matkan takia. Vapaana kuin lintu, ainoastaan ihmisten luomat kahleet rajoittamassa. Joku, jolla ei ole kotia, ei mitään kiintopistettä on matkallaan. Tämä matkalainen vain kulkee. Paikasta toiseen. Tapaa toisia ihmisiä. Hän ei halua kiintyä mihinkään eikä kehenkään. Siksi siis ei pysy paikallaan pitkään. Hän näkee maailman sellaisena kuin se on, ilman median ja erilaisten aatteiden asettamaa rajaa. Ihan kuin putkesta katsoisi. Tosin, matkalainen voi katsoa tätä maailmaa ihan omin silminsä. Luontoa. Kaupunkeja. Näkyjä, sekä kauniita, että rumia. Ihan omin silmin koko maailmaa. Tämä ei ole mikään onnellisuuden tyyssija. Tämä on jotain, joka ei ole luonnollista.
Pitää vain yrittää sopeutua. Sopeutumisen kyky on lahja.
Katso tämän novellin edellisen osat:
Osa 1
Hetken hiljaisuuden jälkeen Unto sanoi “Pitäisi varmaan tämä sotku selvittää. Minulla on vielä vähän hommia täällä, mutta huomenna voisin käväistä kaupungilla. Sinä voit mennä miehesi luo, jos haluat.” Maria alkoi näyttää tympääntyneeltä “Häädätkö sinä oman veljentyttäresi hänen omasta talostaan?” Unto ihmetteli Marian käyttäytymistä “En tietenkään, voithan jäädä tänne jos haluat…” “Tämä on minun taloni nyt Unto-setä! Vaikka se on todella hienoa, että olet elossa, niin minä aion pysyä talossani ja kun aviomieheni tulee, et sinä tänne enää mahdu.” sanoi Maria. “Onhan täällä vaikka kuinka paljon tilaa.” Maria kiukustui entisestään “Ei! Me haluamme Janin kanssa asua yksin, ei vanhuksia!” “Minäpäs ajan tuonne kaupunkiin nyt niitä asioita hoitamaan…” sanoi Unto. “Autoa et vie! Minä ja Jani tarvitsemme molemmat autot ajaaksemme töihin!” Unto meni ulos. Hänelläkin alkoi pinna olla kireällä ja sitä löysätäkseen, hän lähti kävelemään.
Kaupunkiin oli 15km matkaa Unton, tai siis Marian, talolta. Pieni hiekkatie johti pian pikitielle. Unto käveli sitä pitkin hiukan suutuksissaan ja murheissaan. Pian hän kuuli takaataan köhivän auton äänen. Linja-auto pysähtyi tien reunaan henkitoreissaan. Unto ylitti tien voidakseen päästä katsomaan, mistä oli kyse. Hän katseli ikkunoista sisään, auto oli täynnä ulkomaisia turisteja. Yhtäkkiä linja-auton ovi aukesi. Unto kurkisti sisään, mutta pelästyi, kun ulos ryntäsi mies, joka oli kuin paremmassakin hiprakassa. “Meikä poika lähteekin nyt Japaniin, lentokone jo odottaa, ahahahaa!” hän huuteli juostessaan metsään. “Siinä meni näiden turistien opas.” Unto yllättyi, kun linja-autokuski alkoi puhumaan. “Tuleppas vain sisälle lämmittelemään. Odotellaan hinaajaa.” Unto astui sisälle, mutta pelästyi suuresti. Joki välähtelevän kirkas sokaisi hänen silmänsä ja Unto sai pian huomata sen olleen kameroiden salamavalot. Auto oli täynnä turisteja jostain päin Itä-Aasiaa. Kiinalaisia, japanilaisia tai jotain muita vastaavia Unto arveli. “Mitä vielä seuraavaksi” hän mumisi itsekseen ja meni etsimään itselleen paikan.
Jatkuu… Joskus. Ehkä huomenna, ehkä myöhemmin, katsotaan nyt. Jatkuu kuitenkin.
Aurinko paistoi viileänä talvipäivänä Kuusamolaisen maatilan yllä. Taivas oli pilvetön, pakkasta siis riitti, kun Unto Elanto oli kolaamassa lumia kotitalonsa pihalta. Paksu vaatetus ja reipas kolaus riitti pitämään kylmän loitommalla. Unto oli keski-ikäinen, suomalainen mies, joka asusti vanhempiensa vanhalla karjatilalla. Häntä ei kuitenkaan vanhempiensa kuoltua kiinnostanut “lypsää lehmiä joka samperin aamu”, kuten hän itse tapasi sanoa. Hän työskenteli kaupungissa putkifirmassa.
Kauempaa kuului auton voimistuva ääni. Untolla harvoin oli vieraita, sillä hänen lähin sukulaisensa, veli Eero oli kuollut hiljattain. Unto kuitenkin tunnisti pihaan ajaneen auton Eeron tyttären, Marian autoksi. Maria oli nuori, viehättävä ja naimisissa. Hän astui ulos autostaan. “Unto, herranjestas!” hän kiljaisi. Unto tervehti takaisin. Maria kuitenkin lisäsi pian “Sinähän olet kuollut! Hautajaisetkin pidettiin!” Unto ei tiennyt mitä sanoisi, joten Maria jatkoi “Minä tulin katsomaan perintöäni, sinä testamenttasit tämän minulle.” Molemmat olivat yhtä yllättyneitä. Unto sai viimein jotain sanotuksi: “Vielä minussa veri virtaa, tyttöpieni. Ja tämä on muuten vielä minun taloni.” Marian ilme oli vieläkin mykistynyt. Unto siis jatkoi “Mennäänpäs sisälle kahville.”
Unton talo oli iso yhdelle hengelle asutettavaksi, mutta suuri uuni lämmitti koko taloa kylminä aikoina. Unto opasti Marian olohuoneeseen ja meni pistämään kahvin lämpiämään. Olohuoneeseen hän tuli kantaen paria kuumaa kupposta. “Mistäs tässä nyt oikein on kyse?” hän kysyi. “Sinä kuolit Unto-setä, auto-onnettomuudessa. Me oltiin tunnistamassa sinun ruumistasikin. Myöhemmin perintö jaettiin ja minä sain koko omaisuutesi.” Maria sanoi. “Vai niin…” Unto sanoi ja alkoi miettiä asiaa.
Ajattelinpa kokeilla tämmöistä vähän pidempää juonellista novellia. Yritän jatkaa tätä huomenna, jolloin kuvaan tulee mukaan mm. sekainen joukko turisteja kameroineen.
Aurinko nousee ikkunan toisella puolella. Jääpuikkoja roikkuu katonrajasta. Ilman raikkauden ja kylmyyden voi melkein tuntea, maistaa. Sisällä on lämmin, mutta velvollisuus kutsuu. Lumi peitti maan jälleen yöllä, mutta kolaan ei ole koskettukaan. On siis aika taas talvihommien. Rukkaset käteen, pipo päähän ja menoksi.
Kola nojaa autotallin seinää vasten, voisi siis ensin siitä vetäistä lumet pois. Autollakin pitää päästä tien päälle. Lunta uhmaten käyn siis työhön, onneksi näin aamusella se on vielä kevyttä. Työ on nopesti tehty. Seuraavaksi talon edusta, josta lumet lähtevät myöskin ilman vastaväitteitä. Kaikki valmista, pääsee taas lämmittelemään.
Näin voi olla entistä kiitollisempi siitä, että on katto pään päällä ja lämmityskin pelaa.
Ei, minä en herännyt aamulla aikaisin kolaamaan.
Vihreä nurmi, silti punainen. Verestä punainen, vaan sitä ei voi enää nähdä. Sotilaita odottamassa väistämätöntä. Pahuus heidän sisällään lietsoo. “He lähestyvät” joku huutaa. Herätkää nuoret ja viha hiipuu pois. Toivovat taivaan olevan puolellaan. Sotakentällä he seisovat, kaikki päättyköön siellä.
Metalli lyö metallia ja sen voi kuulla. Sota ja viha kalvaa miehiä. Musertuneita ruumiita ympäriinsä. Suru ei häviä ennen kuolemaa. Valo peittyy pimeyteen.
Kunniaa tappamisella. Leijonansydämiset jääkööt muistoihin. Nurmi olkoon ikuisesti tahrattu verellä.
Suru on jäänyt kentälle. Sotilaat ja hyväuskoiset, he ovat poissa. Taistelukentällä ovat he hävinneet. Murtuneet ruumiit ovat peittäneet maan. Sokeana he etenivät ja taistelukentällä he hävisivät. Sota on ohi, vaan tuska on ikuista.
np: Blind Guardian – Battlefield
Trooppinen sademetsä, lähes koskematon aukeaa laajan joen ympärillä. Luonnon ääniä kuuluu metsästä, ne tekevät hyvää mielelle. Ilman kosteuden voi jopa maistaa.
Ajelehdin pienellä vieneellä pitkin tuota jokea. Rauhallinen virta vie minua eteenpäin, eikä ohjauksestakaan tarvitse huolehtia. Loikoilen veneessä, kunnes tulee hiukan hämärämpää. Kalojen on taas aika olla liikkeellä, nälkäisinä, kuten minäkin. Otan kalavälineeni ja lasken siimaa veteen. Antaa syötinkin kulkea rauhallisesti virtaa pitkin. Ehkä sieltä jotain saalista tulee.
Pienen odottelun jälkeen virvelin vapa alkaa vääntyä. Kenties siellä on kala. Tai sitten syötti on tarttunut pohjaan. Otan vavan käteeni ja kalahan siellä tuntuu. Sätkii hädissään. Iltapala on varmistettu, mahakin jo kurnii. Trooppinen ja komea kalahan sieltä tulee. Varmasti maistuukin hyvälle. Ruuan laittoon siis.
Väsäsinpä tämän moisen mininovellin tai miksikä sitä voisi kutsua. Kirjoittamisesta olen aina nauttinut ja tulevaisuudessa ajattelin kirjoittaa kirjankin. Tai useamman. Harjoittelua kuitenkin kaipaa kuka tahansa ja tässähän tätä. Toivottavasti kestät useampia näitä raapustelujani.
Jos Suomesta tulisikin yhtäkkiä anarkistinen valtio…?
Mies päästämässä himonsa valloilleen ja raahaamassa kaunista naista hiukan syrjemmälle tyydyttääksen itsensä. Nainen kiljuu ja raapii miestä, mutta kukaan ei auta. Suojeluskunta, tasavaltahenkisten henkilöiden perustama joukko vapaaehtoisia on laajennut jo suhteellisen suureksi organisaatioksi. Nämä miehet, joiden käsivarsilla on valkoiset huivit, kuulevat naisen kiljunnan kauaskin ja lähtevät apuun. Oikein varustatutuneena he taltuttavat himokkaan miehen ja tutkivat miehen ja naisen, jos löytyisi vaikka jotain syötävää. Mitään tärkeää ei kukaan kuitenkaan nykyään enää kanna mukanaan, ihmiset ovat hyviä keksimään piiloja. Yksi suojeluskuntalainen jää auttamaan naista, kun muut vievät miehen rangaistavaksi. Suojeluskunta ei armahda. Nainen vierastaa auttavaisen tuntuista suojeluskuntalaista, hänellä ei ole paljon kokemusta heistä. Suojeluskuntalainen jatkaa kuitenkin vaistojensa varassa tehtävää, joka edelliseltä mieheltä jäi kesken. Hän on vain vapaaehtoinen.
Muut suojeluskuntalaiset hautaavat ruumista, kun takana kuuluu liikettä. Joukko Suomen puolustajia saapuu aseineen paikalle. Heidän mielestään vain Suomen puolustajat ovat kykeneviä vaativaan järjestyksen pitoon. Muitakin samankaltaisia organisaatioita on Suomi pullollaan. Suojeluskuntalaisten veri tahraa hautapaikan.
Sisällissodaksi voisi tätä jo kutsua, eikä se tule loppumaan, ennen kuin joku muu valtio puuttuu asiaan. Pieni Suomi ei ole ollut kuitenkaan mikään uhka ja suurvalloilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin hoitaa rähiköivä Suomi pois maailmankartalta. Suomen kansalaisia virtaa muihin valtioihin, sillä Suomessa he eivät ole enää turvassa. Pian se onkin vain itsepäisten ihmisten taistelukenttä.
Suomeen tuskin tulee anarkiaa ihan noin vaan, eikä tilanne välttämättä olisi tuommoinen. Tämä nyt vain oli hyvin vähäisellä ajatuksella höystettyä uumoilua ja ajan kulua. Älä siis ota tätä tosissasi.